On vuosi 1965. Takanani purjehtivat aallon harjalla kaksi merihevosta. Istun ravintola Sea Horsen ikkunapöydässä ja odotan Pablo Nerudaa. Runoilija on saapunut maailman laidalta Helsinkiin.

Huomaan suosikkirunoilijani astuvan ovesta sisään ja hetkessä hän istahtaa pöydän toiselle puolelle vastapäätäni. Hänen tummat silmänsä porautuvat minuun, kun hän tervehtii minua: "

Holà!"

Tapaamme sinun ajassasi, sinun elämässäsi, jonka 2000-lukulainen käsittää osaksi historiaa. Yhteistä aikakausillemme ovat luodit, jotka vuodattavat viattomien verta. "

Olet runojesi kautta ihmisen ääni", huokaan hänelle ihailevasti. "Ne ovat lauluja, kuvia, maasta ja maailmalta."

Lähettiläs ja pakolainen

Chileläisen Nerudan elämään ennen tapaamistamme on liittynyt monia paikkoja, matkoja ja kasvoja. Hän on ollut maansa konsulina, mutta myös paennut oman maansa hallintoa. Maanpakolaisuuden jälkeenkin hän on matkannut ympäri maailmaa ja nyt hän istuu edessäni.

Hän ottaa käteni käteensä. Pidättyväisyydestä, josta olen kuullut puhuttavan, ei ole merkkiäkään. Hän pohtii ihmisten loppumatonta tarvetta taistella keskenään: "

Sodat, joita vielä kohtaamme, ohittavat meidät samoin kuin ne, jotka ovat jo ohittaneet meidät", hän toteaa. "Erottaen meidät toisistamme; tappaen meistä joka kerta jotakin."

Hän katsoo pöydän pintaa ja kuvailee, kuinka häpeä turhista luodeista kuitenkin aina jättää merkkinsä aikaamme.

"Kuka voisi poistaa sen säälimättömyyden, joka on kätketty viattomaan vereen." Se on hänen vastauksensa.

Mies, joka on kirjoittanut lukuisia rakkausrunoja naisilleen, tuntee selvästi myös raadollisuuden, jonka hetkittäin kohtaamme ympärillämme. Mietin, onko hän aina ollut samanlainen, vai aiheuttivatko Espanjan sisällissodan aikaiset kokemukset ja hänen ystävänsä, Federico Garcia Lorcan, teloitus häneen ne arvet, joista hän puhuu.

Nerudan rantakalliot

"Kirjoita, kultaseni, kirjoita", hän

kehottaa. Hän ilmeisesti huomasi minun vaipuneen omiin mietteisiini. Hän innostuu kertomaan kesäpaikastaan meren rannalla. Hän kuvailee pikkutaloja, rehe-vää puutarhaa, istutuksia ja ikkunapuita.

Ennen kaikkea hän kertoo rannasta, aalloista ja kivistä, sekä näkinkengistä, ja minä kirjoitan kaiken ylös siniseen muistivihkooni. Mies edessäni on juuri kuvaillut pihapiirinsä tapaan, jota myöhemmät sukupolvet tulevat kutsumaan nerudiaaniseksi.

Herkkää ironiaa

On silmiinpistävää, kuinka luontevasti ja herkästi hän havainnoi ympäröivää maailmaa. Hän tarttuu niin pieniin kuin suuriinkin asioihin lempeän avoimesti ivailemalla.

Hän on mies, joka on todennut, että voit leikata kaikki kukat, mutta et voi estää kevättä tulemasta. Kaiken kokemansa jälkeen Pablo Neruda uskoo kuitenkin edelleen siihen, että maailmassa on yhä kauniita asioita ja hyvyyttä, joka ei katoa sotien jalkoihin.

Mies, joka ei vielä vuonna

1965 tiedä saavansa Nobelin kirjallisuuspalkintoa, kannustaa minua kirjoittamaan kodista. "Kirjoita kodistasi, minuutesi kasvupaikasta. Kirjoita, niin laadin sinulle esipuheen."

Tapaaminen eiralaisessa ravintolassa on päättymässä. Vain Neruda voi lopettaa tapaamisen lausahtaen: "

Onko elämässä mitään hölmömpää kuin olla nimeltään Pablo Neruda?"

"Absurdia huumoria", ajattel

en minä.